Osiris
2000-16
pronssi, puu, oras
kuva: Johnny Korkman

En tiedä millaisen luonnontieteilijän maailma Pirkko Nukarissa menetti, mutta tuntuu onnelliselta,
että hän sittenkin valitsi nuorena kuvanveistäjän ammatin.

Nukari veistää nyt lintuja. Eikä häntä harmita se, että hänet nimenomaan siitä tunnetaan.

Moni muukin maalaa tai veistää lintuja työkseen tai harrastuksekseen, pyrkii kuvaamaan lajin tarkasti,
niin että se kelpaisi 1800-luvun tieteelliseen kirjaan.

Nukarikin veistää lintunsa pronssiin niin, että ”ovat niistä yleensä lintuihmiset lajin tunnistaneet.
Ja minulle on kyllä tärkeää, että tiedän jotenkin vaikkapa yläperän höyhenistön mitat ja nokan pituudet”.
Mutta näissä veistoksissa on kyllä päällimmäisimpänä jokin aivan toinen, vaikeasti määrittyvä asia.
Jokin Nukarin linnuissa tekee niistä lyyrisiä kuvia koko luonnon totaalisesta ja ikiaikaisesta
olemisesta ihmisen havaittavana, tai miksipä niitä ei näkisi välillä kuvana ihmisestä itsestään.
Tai Nukarin sanoin: ”Kyllä niissä lähtökohta on luonnon kokemus, kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Ehkä tässä on kysymys siitä, että jaksan ihmetellä joidenkin hyönteisten ihmeellistä systeemiä
loputtomiin. Tämä veistäminen on sitä samaa ihmettelyä. Eläimet ovat minun kumppaneitani tässä
olemassaolossa, se on itsestään selvää.”

Vaikka Nukarin veistoksista monet esittävät lintuja jotakuinkin luonnollisessa koossaan,
niin ”joskus vetäisen oikein isossa koossa, sellaista on ihana tehdä. Silloin veistokseen tulee
heti jokin myyttisempi taso.” Tai hän saattaa muuttaa haukkaveistoksen päätä vähän egyptiläisempään,
tyylitellympään suuntaan.

Nukarin veistoksissa on siis tietty yleispätevä veistoksellinen laatu, ne eivät ole toisintoja
lintujen muodosta, vaan nimenomaan pronssiveistoksia ja siten väistämättä liitoksissa taiteen
historiallisesti käsittelemiin ”isoihin teemoihin”. Se, että kuvanveistäjän ammatillisen identiteetin
omaksunut yhä uudelleen pitäytyy pronssiveistoksissaan lintuihin (tai hyönteisiin tai kasveihin,
joita Nukari myös veistää) on isompi väite maailmasta kuin se, että joku linnuista kiinnostunut
pyrkii tekemään mahdollisimman näköisiä kuvia eri lintulajeista jollakin tavalla, vaikkapa kuvanveistolla.

Nukari asettaa itselleen muita skulpturaalisia haasteita kuin silkan esittämisen.
”On asioita mitkä on aika vaikeita tehdä perinteisesti staattiseksi koetun kuvanveiston menetelmillä.
Hieno haaste on tavoitella vaikka lähdön tai laskeutumisen hetkeä, hetkeä ennen asian täyttymistä.”

Nukarilla on kyllä melkoinen määrä lintukirjallisuutta, lintulehtiä ja leikkeitä linnuista mutta,
uskomatonta kyllä, hän myös luonnostelee lintuja piirtämällä. ”Voi olla, että minulle on kehittynyt
jonkinlainen eideettinen muisti; kun eivät ne tosiaan kauan paikallaan ole.”

Kun juuri ja juuri ehdimme huomata, että lintu lähtee lentoon, että kesä oli juuri, ja samassa
jotenkin tiedämme että lintu on ikiaikainen oma lajinsa, ihmistä vanhempi ja että pronssiveistos
ikuistaa linnun, aina muinaisegyptiläiseen taiteeseen liittyen.

Kenties Nukarin veistosten ydin onkin tuossa hetkellisyyden ja ikuisuuden kohtaamispisteessä?

”Niin, olen ajatellut että sen tavoitteleminen riittäisi yhdelle ihmiselle haasteeksi.”